Elämä mallillaan, ei ongelmia, ei murheita, ei mitään järkevää syytä. Silti tuli taas huomattua, että mihinkä se koira karvoistaan pääsisi tai seepra radoistaan tai pantteri täplistään. Kun kerran on kokenut ja löytänyt sen tunteen, niin ilmeisesti sitä hamuaa ja himoaa läpi elämänsä, jollain tapaa ja jollain asteella sekä ajatuksen tasolla. Toisinaan siitä pääse ylitse kun ei anna mieliteoilleen valtaa, antaa asian ikäänkuin muhia päässään ennen toteuttamista. Silloin se laantuu ja silloin sen taas unohtaa. Mutta sitten se taas nostaa päätään jossain vaiheessa, koskaan se ei tunnu häviävän lopullisesti ja pysyvästi. Kuinka kauan näitä tilanteita jaksaa vastustaa ilman ettei antaisi periksi, edes ihan pikkiriikkisen. Kuinka kauan sitä jaksaa haaveilla "siitä tunteesta". Siihen saakkako kun sen saa taas kokea.
Tekeekö tilaisuus varkaan. Toimiiko sitä vanhalla mallilla, vaikka sen onkin haudannut maan syvyyksiin aiemmin mielessään. Tuleeko se aina kuitenkin sieltä ylös jos sille antaa mahdollisuuden. Petaako sitä kuitenkin itselleen aina mahdollisuuksia tietoisesti. Vai tiedostamattomasti. Antaako sitä pirulle pikkusormen ja johtaako pikkusormen antaminen lopulta koko käden menetykseen.
Minä aikoinaan löysin sen tunteen, melkein vahingossa. Ja siitä saakka sitä olen himoinnut ja sitä himoa toteuttaen. Sen ensimmäisen kerran muistaa niin elävästi. Sen tunteen. Ainut vain, ettei sillon tiennyt mitä tunnetta odottaa, millainen se tunne on. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen sitten tiesinkin. Niinkuin monta monituista kertaa sen jälkeenkin. Niinkuin nyttenkin. Niinkuin pari viikkoa sitten.
Eihän se ole sama asia. Ei sitä ekan kerran tunnetta tule voittamaan mikään eikä sitä koskaan pysty ihan samanlaisena saamaankaan. Mutta silti sitä aina etsii ja hakee. Epäilen tämän johtuvan juuri siitä, että silloin ei todellakaan tiennyt mitä odottaa ja mitä sai. Tai selvä asiahan tuo, ihan järjellä ajateltavissa, vaikka nimenomaan järjellä ei juuri tässä asiassa ole mitään tekoa, vain tunteella ja himolla. Se tunne silloin ekalla kerralla vain tuli ja pamahti kropan läpi kuin pyörremyrsky, kuin jonkin asteinen orgasmi. Se siitä ekasta kerrasta teki niin ainutlaatuisen ja sen takia sitä tunnetta aina halusi uudestaan ja uudestaan. Mutta eihän sen saaminen ole mahdollista, koska ensimmäisen kerran jälkeen tiesi mitä odottaa, sitähän sitä lähti hakemaan uudestaan ja uudestaan.
Ekan kerran tunnetta ei voita mikään. Vaikkakin kyllähän se odotettavissa oleva tunnekin on aika taivaallinen varsinkin jos ei ole ns. fyysistä riippuvuutta ja sitähän sitä etsimään ja hakemaan lähteekin. Psyykkinen riippuvuus on ja tulee olemaan aina, mitä sitä sen kummempaa tai enempiä kaunistelemaan.
Lumi
sunnuntai 30. elokuuta 2009
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Lehmämattoa sun muuta...
Täällä minä taas hiukan vain huhuilen ja jotain rustailen. Tänään kun kävin pihalla iltapäivästä, niin sen pystyi tuntemaan ja haistamaankin jopa ihan selvästi; syksy on tulossa. Vaikka aurinko paistoi ja lämmitti, mutta silti se syksyn tuuli teki ihan selkeästi tuloaan. Minä rakastan syksyä, siihen saakka kunnes ensilumi sataa maahan ja syksy vaihtuu talveksi. Metsikössä mönkiessäni olen bongaillut jo sieniäkin, mutta sienikoppa ei ole tarttunut mukaan vielä kertaakaan. Vadelmiakin olisi, minulla on oma salainen paikka mistä niitä kerätä, mutta sinnekään en ole edistynyt. Laiskuutta vai mitä, en tiedä.
Olen edellenkin iloinen ja onnellinen, kohtaan päivittäin uusia haasteita ja opin uutta. Naureskelin tässä jokunen päivä taaksepäin, että empä olisi uskonut itsestäni, että pyörittelen pillereita jos vaikka minkämoisia käsissäni ilman että yksikään ei livahda taskuun. On kodeja, tramboja, oxyja, fentaa, benejä... Pakko myöntää, että yksi päivä ajattelin, että olisiko se niin helppoa, ottaa vain ja tuntea se tunne... Mutta jotenkin olen sen verran pelkuriksi tullut (jos tässä nyt voi näin sanoa), että en uskalla. Pelkään livahtavani takaisin siihen oravanpyörään jossa pyörin. Mutta silti ikävöin sitä tunnetta, sitä hyvää ja taivaallista tunnetta aina joskus. Mutta kaikesta pääse ylitse ja ohi jos ei anna heti himoille periksi, niin kävi tänäänkin suklaan kanssa. En lenkkireissulla sitä ostanut ja nyt ei tee enää edes mieli. Kun tarpeeksi monta kertaa vain pääsee yli, sitten se taas helpottaa ja ei enää pyöri ajatuksissa niin.
Olen miettinyt paljon sitä, että mitä elämäni olisi jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaiken suhteen. Olisinko irti, olisinko onnellinen. Ja välillä tämän kaiken myötä ikävöin Vassia niin helvetin paljon... Niin että tuntuu, että sydän pysähtyy ja kaikki pakahtuu paikalleen ja maailma lakkaa hetkeksi pyörimästä. Mutta silti tiedän, että elämäni on tässä ja nyt ja että olen onnellinen ja minun pitää olla kiitollinen siitä, että olen tässä ja nyt ja näin onnellinen. Mutta silti se joskus aina sattuu vaan niin helvetin paljon... Mutta olenhan vain ihminen, ihminen joka tuntee.
Olen harkinnut ostavani lehmämaton olohuoneeseeni. En siis nahkaista vaan ihan bukleeta. Mutta toisaalta taas haluaisin laittaa syksyn tullen ja iltojen pimentyessä hieman jotain punaista asuntoon. Joten ajattelin sitten punaista mattoa ja punaisia verhoja, semmoisia oikein syvän ja lämpimän punaisia juttuja. Lehmämattoa ei ole punaisena ;) Sitten ajattelin siirtää yhden punakuvataulun olkkariin samalla ja laittaa punaisia esineitä esille ja kynttilöitä... Oih, kohta voi alkaa polttamaan tuoksukynttilöitä tuolta kaapista taas. Katsoin yksi päivä kynttilävarastoani, niin siellä oli vaniljaa, omenaa, mansikkaa, kahvia, suklaata ja toffeeta tuoksuina vielä. Nam !
Kauniita päiviä ja tummuvia iltoja.
Lumi
Olen edellenkin iloinen ja onnellinen, kohtaan päivittäin uusia haasteita ja opin uutta. Naureskelin tässä jokunen päivä taaksepäin, että empä olisi uskonut itsestäni, että pyörittelen pillereita jos vaikka minkämoisia käsissäni ilman että yksikään ei livahda taskuun. On kodeja, tramboja, oxyja, fentaa, benejä... Pakko myöntää, että yksi päivä ajattelin, että olisiko se niin helppoa, ottaa vain ja tuntea se tunne... Mutta jotenkin olen sen verran pelkuriksi tullut (jos tässä nyt voi näin sanoa), että en uskalla. Pelkään livahtavani takaisin siihen oravanpyörään jossa pyörin. Mutta silti ikävöin sitä tunnetta, sitä hyvää ja taivaallista tunnetta aina joskus. Mutta kaikesta pääse ylitse ja ohi jos ei anna heti himoille periksi, niin kävi tänäänkin suklaan kanssa. En lenkkireissulla sitä ostanut ja nyt ei tee enää edes mieli. Kun tarpeeksi monta kertaa vain pääsee yli, sitten se taas helpottaa ja ei enää pyöri ajatuksissa niin.
Olen miettinyt paljon sitä, että mitä elämäni olisi jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaiken suhteen. Olisinko irti, olisinko onnellinen. Ja välillä tämän kaiken myötä ikävöin Vassia niin helvetin paljon... Niin että tuntuu, että sydän pysähtyy ja kaikki pakahtuu paikalleen ja maailma lakkaa hetkeksi pyörimästä. Mutta silti tiedän, että elämäni on tässä ja nyt ja että olen onnellinen ja minun pitää olla kiitollinen siitä, että olen tässä ja nyt ja näin onnellinen. Mutta silti se joskus aina sattuu vaan niin helvetin paljon... Mutta olenhan vain ihminen, ihminen joka tuntee.
Olen harkinnut ostavani lehmämaton olohuoneeseeni. En siis nahkaista vaan ihan bukleeta. Mutta toisaalta taas haluaisin laittaa syksyn tullen ja iltojen pimentyessä hieman jotain punaista asuntoon. Joten ajattelin sitten punaista mattoa ja punaisia verhoja, semmoisia oikein syvän ja lämpimän punaisia juttuja. Lehmämattoa ei ole punaisena ;) Sitten ajattelin siirtää yhden punakuvataulun olkkariin samalla ja laittaa punaisia esineitä esille ja kynttilöitä... Oih, kohta voi alkaa polttamaan tuoksukynttilöitä tuolta kaapista taas. Katsoin yksi päivä kynttilävarastoani, niin siellä oli vaniljaa, omenaa, mansikkaa, kahvia, suklaata ja toffeeta tuoksuina vielä. Nam !
Kauniita päiviä ja tummuvia iltoja.
Lumi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)