Endot ja Ardet.

Olen unohtanut kokonaan puhua ja kirjoittaa ja mainita, että minulla on uusi-vanha harrastus. Olen siis alkanut harrastamaan ja harrastanut jo jokusen tovin. Nuo kasvavat vatsamakkarat alkoivat etoa sen verran, että ajattelin asialle jotain tehdä. Ja voi kuulkaa, sen ekan kerran jälkeen mä olin kipee, siis niin kipee että oksat ja niiltä linnutkin pois. Mutta hyvällä tapaa kipeä, salassa jopa hieman nautinkin siitä. Kokeilin ennen harrastamisen aloitusta pariinkin otteeseen karppailua ja sainkin sillä hyviä tuloksia, mutta harmikseni ne eivät vain olleet pysyviä. Itse dieetti sopi mulle loppupeleissä aikas hyvin, viljoista ja sokerista ei ollut vaikeakaan luopua. Tokalla kerralla se meni jo ihan automaattisesti ja kaupassa ollessaan osasi ja tiesi, että mitä ns. voi ostaa.

Niin, minä siis herätin henkiin uudestaan minussa elävän kuntoilu-jumppa-kärpäsen. Aluksi tahkosin salilla parhaimmillaan/pahimmillaan viisi kertaa viikossa ja koskaan se ei tuntunut vastenmieliselle sinne mennä. Painoa en alkuun mitannut, enkä senttejänikään, enkä mittaa vieläkään, mutta vaatteet kertovat edistystä taphtuneen. Housut eivät kiristä, eivätkä purista, osa jo jopa löpöttää hieman. Vatsamakkarani ei valu enää vyötärönauhan päälle.

Nyt tuo salilla käyminen on tasoittunut keskimääräisesti kolmeen kertaan viikossa ja toisinaan koen sen "vähyydestä" huonoa omatuntoa, vaikka tiedän sen olevan sopiva määrä, koska palautumisellekin pitää antaa yhtä suuri arvo.

Olen siis onnistunut siirtämään -ainakin omasta mielestäni, tämän aiemmin tuhoisan riippuvuuden kehän uuteen ja hyvään riippuvuuteen. Koska osittain tässäkin voi kaiten riippuvuudesta puhua, ainakin jos peilaan tunnetilojani tämän asian kanssa. Mutta en ota ressiä siitä, näin on hyvä.

On se vaan jumpan jälkeen upea tunne, vaikka olet poikki silti sinulla on aivan mahtawa olo. Kaikki kehon osat ovat herkistyneet äärimmilleen kun aluksi niitä tunnin ajan käskyttää. Ja itse siellä jumpassakin, sitä puristaa vaikka väkisin ne sarjojen viimeiset liikkeet. Hampaat irvessä ja hien puskiessa samalla kun lihakset huutavat hoosiannaa. Melkeimpä taivaallista sanoisinko.

Elämäntavat ovat muuttuneet muutenkin terveellisemmäksi. Vain viikonloppuna herkutellaan herkuilla. Viikolla vain hyvällä ja maukkaalla ruoalla. Limppareihin olen kyllä koukussa, mutta niistäkin onneksi laitti-versioihin. Tiedän aspartaamin ym. haitat kyllä, mutta sallinen tuon itselleni.

Kas näin. Nyt on hyvä mennä raukeana väsyneillä mutta onnellisilla lihaksilla ja mielellä nukkumaan :)

Lumi

Minun Mieskalenterini.

Tuossa blogeja eilen läpi kahlatessani huomasin, että ainakin Minh ja Tiina olivat tehneet tuossa joku aikas sitten omat mieskalenterinsa ja minä haluan kans (yllätys!). Tässäpä tämä siis tulee :

TAMMIKUU

Johnny Depp. Ei tähän voi oikein mitään sanoa.

Tuo mies on vaan NIIN täydellisen näköinen. Ah!

HELMIKUU

Anthony Kiedis. Näkö ja ääni samassa paketissa.

Diggaan ihan täysillä, kumpaakin.

MAALISKUU

Vin Diesel En osaa tarkkaan sanoa, että mikä tässä tyypissä imaisee minut sisäänsä.

Ehkä se on se ääni ja puhetapa tuon ulkomuodon lisäksi. Kovaa ja karskia.

HUHTIKUU

Dominic Purcell. Menee aikalailla ulkonäöltään samaan kategoriaan kun tuo edellinen.

Jotenkin niin rosoista. Me likes!

TOUKOKUU

Marco Hietala. Musiikilliset taidot ja jotenkin tuo sisältä kumpuava nallekarhumaisuus

saivat minut laittamaan tämän herran tähän.

KESÄKUU

Johnny Knoxville. Veijarimainen kaveri ja pilke silmäkulmassa.

Ei muuta lisättävää.

HEINÄKUU

Hugh Laurie. Tai enneminkin nimenomaan Dr. House.

Tuollaisen oman lääkärin minäkin tahtoisin ;)

ELOKUU

Katsokaas tuosta : http://www.celebsquotes.com/m/michael-vartan/michael-vartan.jpg

Elikkäs Aliaksen Vaughn. Olin jo melkein unohtanut koko heebon, auts!

Ja siksi tämä on tälläi linkkinä, kun mulla oli tossa yks toinen jannu, mutta päätin vaihtaa sen ja en saanut enää kuvaa tähän väliin osumaan vaan se halus pompata aina tonne ylös ja sit ois pitäny alkaa kaikki tekstit muokkaamaanuudestaan kun nekään ei tunnu pelittävän leikkaa-liimaa-tsydeemillä.

SYYSKUU

Bruce Willis. Charmia ja näyttelijänlahjoja.

LOKAKUU

Ville Valo. Jotenkin tuon miehen synkkyys saa ihastumaan.

Toki laulu/musiikki ja ulkonäkö on hyvää plussaa.

MARRASKUU

George Clooney. Ihastuin Tehiksen aikaan tähän mieheen tulisesti. Symppis ja pehmeänrosoinen. Olin todella ikävissäni kun Doug katosi sarjasta.

Ei edes Luca päässyt lähellekään tätä miestä.

JOULUKUU

Wentworth Miller. Paon Michael on ihana. Tuommoinen babyface kaikkine siloposkineen.

Tekisi mieli ottaa kainaloon ja rutistaa kovaa.

Käyn muuten tän kundin kaa treffeillä aina joka tiistai, eli siis tänäänkin :)

Lumi

P.S. Pahoitteluni, että kuvat ja tekstit on miten sattuu. Mä en nyt jotenkaan vaan osaa tätä kuva plus bloggeria. Sorry!

Moi!

Mulle tuli tossa ihan yht'äkkiä yllättäin mieleen semmoinen juttu, että mullahan oli joskus blogi, blogi johon mä joskus kirjoitinkin jotain ja ajattelin kokeilla sitä nyt taas vaihteeksi. Viimeksi se ei sujunut, se ei tuntunut omalle jutulle enää, kun tuntui ettei ole mitään kirjoittamista, kun ei ollut enää niitä aiempia ongelmiakaan. Joten katsotaan nyt, mutta laitetaan tämä nyt sit vaikka tilanne päivityksen piikkiin.

Niin, minä elän, olen ja voin hyvin. Vieläkin. Tuossa jossain vaiheessa kesää oli semmoinen pieni hetki, muutaman päivän kokeilukausi, jonka jokainen omassa päässän muokata millaiseksi haluaa tuon jokusen blogitekstini pohjalta. Mutta se loppui siihen, siis hyvin lyhyeen. Tilanne olisi voinut johtaa toiseen ja se taas kolmanteen, mutta onneksi järjen ääni voitti, ei riippuvuuden vaikka en voi vieläkään sanoa, etten olisi pitänyt siitä jostain pienestä ripauksesta sitä fiilistä. Mutta mä en voi pitää, mä tiedän ja tajuan sen.

Hämmästyttävintä tässä oli kuitenkin se, että en oikeastaan tuntenut tuosta huonoa omatuntoakaan, puitteet ja olosuhteet olivat erilaiset, en toki sitä ääneen julistanutkaan tai siitä metelöinytkään. Toki säikähdin ja tajusin taas mitä elämä voisi olla jos siitä ja itsestään ei pitäisi huolta. Mutta minä pidän, rakastan itseäni liikaa tuhotakseni sen mitä olen saavuttanut. Ja ennenkaikkea kun olen huomannut miten ihanaa tämä elämä oikeasti on, ihan vain ja pelkästään näin.

Olen onnellinen. Opiskelen edelleen, mutta valmistun tämän vuoden puolella jo hyvän matkaa. On outoa nähdä kalenterissa merkintä päivästä jolloin tämä tapahtuu, se on ikäänkuin konkretisoitunut nyt kun sen näkee ja se häämöttää siellä jossain. Loppurutistukset vielä, sitten olen valmis, ainakin hetkeksi. Ehkä jatkan opiskelua tai niin tahtoisin, jos rahapolitiikka antaa vain periksi.

Olen onnellinen. Lapseni on ihana ja kasvava ja ennenkaikkea tasapainoinen ihminen. Ihminen joka oppii ja oivaltaa kokoajan uutta. Oppii olemaan näsäviisas ja tiuskahteleva. Silti edelleen halaileva ja pusutteleva, kunhan kaverit eivät vain katso.

Olen onnellinen. Parisuhteeni voi hyvin ja etäsuhteuskin päättyy näillä näkymin piakoin. Ymmärrän miestäni ja mieheni ymmärtää minua. Menneisyyden painolasti on pudotettu hartioiltamme. Rakastuin uudestaan ja rakastan edelleen.

Olen onnellinen. Talouteni on kunnossa. Laskut tulevat maksettua ajallaan ja niitä ei kerry liikaa. Osaan punnita mitä tarvitsen ja mitä en. Saan silti hankittua haluamani, tarvitsin sitä tai en.

Olen onnellinen. Ihmisuhteeni ystäviin voivat hyvin. Jaksan pitää yhteyttä ja olla läsnä, tavalla tai toisella. Jaksan taas välittää.

Ja kaiken tämän mahdollistaa tämä selvänä oleminen. Ennen kuvittelen kaiken tuon olevan hyvin, vaikka se ei ollut ihan niin. Se oli osittain harhakuvitelmaa. Halusin niiden olevan niin. Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi, jos en olisi tajunnut ajoissa, missä olisinkaan nyt...

Olen onnellinen, olkaa tekin :)

Lumi

Toimintamalli.

Sitä ihminen toimii oppimallaan tavalla. Hyvin usein. Joskus sen tietyn mallin toimia on opetellut ihan varta vasten tai sitten se on tullut opittua matkan varrella. Ja sitten sitä ikäänkuin kangistuu kaavoihin ja jatkaa toimimista vanhoin keinoin. Toisinaan täytyy ihan tehdä työtä sen eteen, että muuttaa omaa käyttäytymismalliaan toisenlaiseksi, uudeksi.

On tehty tutkimus jossa on tutkittu, että lapsena ns. huonossa sosiaalisessa elämässä kasvaneet lapset eivät ole yhtä hyväkäytöksisiä ja sosiaalisesti lahjakkaita kuin ne lapset jotka ovat kasvaneet ns. paremmissa piireissä/perheissä. Siis suomeksi sanottuna, niillä lapsilla joilla ei ole ollut kotona ongelmia ja sosiaalinen kasvatus on onnistunut ja elämä on ollut helppoa ovat sosiaalisesti lahjakkaampia ja hyväkäytöksesempiä. Noooot !!!

Minä en kuitenkaan suostu allekirjoittamaan tuota. Koska oma lapsuuteni ei ole ollut välttämättä se kaikkein paras ja onnellisin, mutta silti katson ja koen olevani sosiaalisesti hyvä, voisin jopa sanoa (kehua :D) olevani sosiaalisesti lahjakas, koska niin minä näen itseni. Ja osaan ja omaan myös hyvät käytöstavat. Voisin siis sanoa tai kääntää asian niin, että ehkä juuri sen vuoksi mitä elämäni on aiemmin ollut, olen tullut sosiaalisesti lahjakkaaksi.

Tämän kaiken perustan siihen, että minä nautin olla muiden ihmisten kanssa. Olen äänessä ja kuuntelenkin toki kyllä. En karsasta, vierasta taikka pelkää uusia tilanteita uusien ihmisten kanssa, enkä koe niitä ahdistaviksi, päinvastoin. Omasta mielestäni omaan myös taidon tulla hyvin toimeen ja juttuun erilaisten ihmisten kanssa, vaikka toki kaikkia ei voi miellyttää ja eikä ole kyllä tarviskaan. Joskus ne kemiat eivät vain synkkaa. Mutta se ei minusta huononna sosiaalista lahjakkuuttani mitenkään. Osaan olla sellaisten ihmisten kanssa hiljaa ja enemmän syrjässä, jos kanssakäymistä on pakko harrastaa. Osaan toki sanoa ja tuoda eriävät mielipiteeni julki, joskus liiankin kärkkäästi, mutta haluan näyttää ja tuoda sen esiin, että minulla on omat mielipiteeni ja enkä muuta niitä sen vuoksi mitä joku toinen ajattelee. Rakastan olla ihmisten parissa ja tekemisissä, tavalla tai toisella.

Ja toinen on tuo käytöstavat. Vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni oli mitä oli, silti minulle on opetettu hyvät käytöstavat. Ne olivat kaiken aa ja oo. Kylään mennessä piti aina tervehtiä ja esitellä itsensä mikäli esim. toisen lapsen vanhemmat eivät tunteneet vielä minua. Samoin kuin jos meille tuli vieraita niin heitä tervehdittiin aina, tuntemattomempia jopa käsipäivää-tyylillä ja samalla esiteltiin itsensä. Aina kiitettiin ja sanottiin olehyvät, tilanteessa kuin tilanteessa. Sekä toivotettiin moit ja heipat. Samoin kuin jos oltiin kyläilemässä ja oltiin kahvipöydässä, niin oli opetettu, että jokaista tarjolla olevaa lajiketta sai ottaa vain yhden ja sitten jos halusi ihan mielettömän paljon toista, niin piti kysyä "saisinko ottaa toisen".

Ja tuon kaiken mukaan minäkin opetan ja kasvatan Lastani. Meillä sanotaan aina kiitokset ja olehyvät. Pyydetään jotain halutessa, että saisinko tai antaisitko, eikä suinkaan tyylillä anna!. Samoin jos meille tulee vieraita niin moikat tullaan aina sanomaan, vaikka kuinka olisi omassa huoneessa hommat kesken. Ja jos on vieraampi tyyppi, tulipa meille tai mentiimpä me jonnekin, niin silloin esitellään itsensä, joskus jopa käsipäivää-tyylillä. Hattua ei pidetä sisällä ja kengät jätetään eteiseen. Toivon, että Lapsi kyläillessään yksin kavereillaan noudattaa näitä opetuksiani, että vanhempia tervehditään ja itsensä esitellään mikäli ei ole entuudesta tutut vanhemmat jo. Samoin kuin kiitokset ym. kuuluvat kyläilyyn vaikka oltaisiinkin vain kaverin luona. Tämä voi kuulostaa jonkun mielestä tiukalle ja tosi vanhoilliselle, mutta tässä asiassa en anna periksi enkä luista, koska mikään ei ole kamalempaan kuin epäkohteliaisuus tai sitten käytöstapojen puute kokonaan.

Monasti kun Lapsi tuo meille kavereitaan tai jos kaverit tulevat häntä hakemaan, niin osa heistä painelee suoraan Lapsen huoneeseen sanomatta mitään ja lähtevät samaa tyylillä pois. Jos Lapselle tuleekin minulle tuntematon kaveri niin käyn tuollaisessa tapauksessa ihan varmasti ovella huikkaamassa moit ja kysymässä, että kukas se sinä oikein olet tai minkäs niminen ja ikäinen poika sinä olet ? On Lapsen kavereissa toki sellaisiakin lapsia (onneksi) jotka huikkaavat moit ja heipat ja joskus jopa tarinoivatkin jotain.

En vaan voi kuin ihmetellä, että eikö noille ns. tavattomille lapsille opeteta enää kotona vanhoja kunnon käytöstapoja laisinkaan. Minnekkä ne ja niiden kunnioitus on jäänyt ? Ihmettelen vain... Ja suuresti, että eivätkö nykyajan kulttuurissa vanhemmat enää viitsi opettaa lapsilleen peruskäytöstapoja vai eikö ole muka aikaa siihen.

Mitä mieltä te olette asiasta ?

Tälläistä yöllistä pohdintaa harrasteli...

Lumi

Koira ja sen karvat.

Elämä mallillaan, ei ongelmia, ei murheita, ei mitään järkevää syytä. Silti tuli taas huomattua, että mihinkä se koira karvoistaan pääsisi tai seepra radoistaan tai pantteri täplistään. Kun kerran on kokenut ja löytänyt sen tunteen, niin ilmeisesti sitä hamuaa ja himoaa läpi elämänsä, jollain tapaa ja jollain asteella sekä ajatuksen tasolla. Toisinaan siitä pääse ylitse kun ei anna mieliteoilleen valtaa, antaa asian ikäänkuin muhia päässään ennen toteuttamista. Silloin se laantuu ja silloin sen taas unohtaa. Mutta sitten se taas nostaa päätään jossain vaiheessa, koskaan se ei tunnu häviävän lopullisesti ja pysyvästi. Kuinka kauan näitä tilanteita jaksaa vastustaa ilman ettei antaisi periksi, edes ihan pikkiriikkisen. Kuinka kauan sitä jaksaa haaveilla "siitä tunteesta". Siihen saakkako kun sen saa taas kokea.

Tekeekö tilaisuus varkaan. Toimiiko sitä vanhalla mallilla, vaikka sen onkin haudannut maan syvyyksiin aiemmin mielessään. Tuleeko se aina kuitenkin sieltä ylös jos sille antaa mahdollisuuden. Petaako sitä kuitenkin itselleen aina mahdollisuuksia tietoisesti. Vai tiedostamattomasti. Antaako sitä pirulle pikkusormen ja johtaako pikkusormen antaminen lopulta koko käden menetykseen.

Minä aikoinaan löysin sen tunteen, melkein vahingossa. Ja siitä saakka sitä olen himoinnut ja sitä himoa toteuttaen. Sen ensimmäisen kerran muistaa niin elävästi. Sen tunteen. Ainut vain, ettei sillon tiennyt mitä tunnetta odottaa, millainen se tunne on. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen sitten tiesinkin. Niinkuin monta monituista kertaa sen jälkeenkin. Niinkuin nyttenkin. Niinkuin pari viikkoa sitten.

Eihän se ole sama asia. Ei sitä ekan kerran tunnetta tule voittamaan mikään eikä sitä koskaan pysty ihan samanlaisena saamaankaan. Mutta silti sitä aina etsii ja hakee. Epäilen tämän johtuvan juuri siitä, että silloin ei todellakaan tiennyt mitä odottaa ja mitä sai. Tai selvä asiahan tuo, ihan järjellä ajateltavissa, vaikka nimenomaan järjellä ei juuri tässä asiassa ole mitään tekoa, vain tunteella ja himolla. Se tunne silloin ekalla kerralla vain tuli ja pamahti kropan läpi kuin pyörremyrsky, kuin jonkin asteinen orgasmi. Se siitä ekasta kerrasta teki niin ainutlaatuisen ja sen takia sitä tunnetta aina halusi uudestaan ja uudestaan. Mutta eihän sen saaminen ole mahdollista, koska ensimmäisen kerran jälkeen tiesi mitä odottaa, sitähän sitä lähti hakemaan uudestaan ja uudestaan.

Ekan kerran tunnetta ei voita mikään. Vaikkakin kyllähän se odotettavissa oleva tunnekin on aika taivaallinen varsinkin jos ei ole ns. fyysistä riippuvuutta ja sitähän sitä etsimään ja hakemaan lähteekin. Psyykkinen riippuvuus on ja tulee olemaan aina, mitä sitä sen kummempaa tai enempiä kaunistelemaan.

Lumi

Lehmämattoa sun muuta...

Täällä minä taas hiukan vain huhuilen ja jotain rustailen. Tänään kun kävin pihalla iltapäivästä, niin sen pystyi tuntemaan ja haistamaankin jopa ihan selvästi; syksy on tulossa. Vaikka aurinko paistoi ja lämmitti, mutta silti se syksyn tuuli teki ihan selkeästi tuloaan. Minä rakastan syksyä, siihen saakka kunnes ensilumi sataa maahan ja syksy vaihtuu talveksi. Metsikössä mönkiessäni olen bongaillut jo sieniäkin, mutta sienikoppa ei ole tarttunut mukaan vielä kertaakaan. Vadelmiakin olisi, minulla on oma salainen paikka mistä niitä kerätä, mutta sinnekään en ole edistynyt. Laiskuutta vai mitä, en tiedä.

Olen edellenkin iloinen ja onnellinen, kohtaan päivittäin uusia haasteita ja opin uutta. Naureskelin tässä jokunen päivä taaksepäin, että empä olisi uskonut itsestäni, että pyörittelen pillereita jos vaikka minkämoisia käsissäni ilman että yksikään ei livahda taskuun. On kodeja, tramboja, oxyja, fentaa, benejä... Pakko myöntää, että yksi päivä ajattelin, että olisiko se niin helppoa, ottaa vain ja tuntea se tunne... Mutta jotenkin olen sen verran pelkuriksi tullut (jos tässä nyt voi näin sanoa), että en uskalla. Pelkään livahtavani takaisin siihen oravanpyörään jossa pyörin. Mutta silti ikävöin sitä tunnetta, sitä hyvää ja taivaallista tunnetta aina joskus. Mutta kaikesta pääse ylitse ja ohi jos ei anna heti himoille periksi, niin kävi tänäänkin suklaan kanssa. En lenkkireissulla sitä ostanut ja nyt ei tee enää edes mieli. Kun tarpeeksi monta kertaa vain pääsee yli, sitten se taas helpottaa ja ei enää pyöri ajatuksissa niin.

Olen miettinyt paljon sitä, että mitä elämäni olisi jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaiken suhteen. Olisinko irti, olisinko onnellinen. Ja välillä tämän kaiken myötä ikävöin Vassia niin helvetin paljon... Niin että tuntuu, että sydän pysähtyy ja kaikki pakahtuu paikalleen ja maailma lakkaa hetkeksi pyörimästä. Mutta silti tiedän, että elämäni on tässä ja nyt ja että olen onnellinen ja minun pitää olla kiitollinen siitä, että olen tässä ja nyt ja näin onnellinen. Mutta silti se joskus aina sattuu vaan niin helvetin paljon... Mutta olenhan vain ihminen, ihminen joka tuntee.

Olen harkinnut ostavani lehmämaton olohuoneeseeni. En siis nahkaista vaan ihan bukleeta. Mutta toisaalta taas haluaisin laittaa syksyn tullen ja iltojen pimentyessä hieman jotain punaista asuntoon. Joten ajattelin sitten punaista mattoa ja punaisia verhoja, semmoisia oikein syvän ja lämpimän punaisia juttuja. Lehmämattoa ei ole punaisena ;) Sitten ajattelin siirtää yhden punakuvataulun olkkariin samalla ja laittaa punaisia esineitä esille ja kynttilöitä... Oih, kohta voi alkaa polttamaan tuoksukynttilöitä tuolta kaapista taas. Katsoin yksi päivä kynttilävarastoani, niin siellä oli vaniljaa, omenaa, mansikkaa, kahvia, suklaata ja toffeeta tuoksuina vielä. Nam !

Kauniita päiviä ja tummuvia iltoja.

Lumi

Loppurutistuksia.

Hei vaan taas. Pakko aloittaa heti alkuun marmatuksella vähän. Minä olen nimittäin rikki. Onnellinen kyllä, mutta rikki. Koulu on imenyt mehut minusta ihan tyystin, muutamana viime viikkona on ollut ihan tajttomasti kotona tehtäviä arvioitavia etiä sekä siihen lisäksi useampi tentti koulussa per viikko. Mutta nyt alkaa helpottaa, enää muutama tentintynkä ja sitten kesälaidun kutsuu. Ansaittu sellainen sanoisinko.

Tähän asti olen vältellyt tänne kirjoittamista tietyistä jutuista tai tunnistamisenpelkoni vuoksi, siihen on ollut syy. Kerroin aiemmin, että jos ihminen voi löytää uuden sielunkumppanin, niin olen semmoisen tavannut, mutta tähän viikkoon asti en ollut hälle kertonut ihan kaikkea elämästäni (tiedätte varmaan mikä kohta jäi kertomatta :O), mutta nyt viime viikolla kun paransimme maailmaa hänen kanssaan muutaman neuvoa-antavan turvin, rohkaistuin ja kerroin hänelle. Ennen kertomista pelkäsin, että hän tuomitsisi minut ja ei haluaisi olla ystäväni, koska ei tiedä tuollaisesti elmästä mitään, mutta ei. Siinä ei käynytkään niin vaan hän kertoi myös minulle rankan kokemuksen elämästään. Hän ei ollut sitä aiemmin rohjennut kertoa.

Mutta nyt me jaoimme kaiken ja lähennyimme entisestään. Nauroimme, että nyt meillä ei ole enää salaisuuksia. Voi mikä helpotuksen tunne se olikaan, ettei toinen tuominnut vaan tykkää minusta edelleen vaikka olenkin ollut mikä olen. Joku muu olisi voinut tuomita, mutta ei hän.

Hän on yksi ihanemmista ja lämpimimmistä ihmisistä jonka tiedän. Kova luontoinen luupää, niin kuin minäkin mutta aivan täydellinen tyyppi. Jos kenestäkään siis voi sanoa noin. Olen ikionnellinen, että olen hänet elämääni saanut. Joten nyt jos hän sattuisi jostain syystä eksymään tänne ja lukemaan tätä, enää minun ei tarvitse pelätä, että hän tunnistaa minut. Ei haittaa enää. Tuollainen vapauttaa kaverit, ihan oikeasti. Se joka on kokenut saman, tietää mitä tarkoitan.

Kesälomasuunnitelmat ovat vielä hiukan auki. Tai tiedän, mitä teemme, mutta milloin, se on vielä ?-merkillä. Etelä-Suomeen tulemme Lapsen kanssa viikoksi, joten kaikki siellä kuulolla olevat ihmiset joiden kanssa olemme jakaneet yhtä sun toista, olisi kiva tavata, jos teille vain sopii..? Koitetaan lyödä aikatauluja yhteen jotta onnistuttaisiin tavata.

Koulun myötä kunnianhimo on vain kasvanut. Sain yhdestä kurssista arvosanaksi 3 ja olin ja olen edelleen pettynyt. Ei siksi, että se olisi huono numero, vaan koen sen olevan epäoikeudenmukainen. Siihen piti tehdä 3 tehtävää, joista sain 3, 3 ja 4, lisäksi olin tunneilla todella oma-aloitteinen ja aktiivinen, niin silti sain "vain" 3. Lisäksi näin noiden töiden eteen paljon vaivaa, selitin asiat lyhyesti koska niin oli tehtävänannossa sanottu, niin silti aiheeni oli liian kuulemma suppea osin, mutta taas toisella opiskelijalla sama aine sai numeroksi 4 ja hällä oli siinä vain yksi lause enemmän, vaikuttaako se yksi lause siis niin paljon ???. Eli ilmeisesti tuntiosaaminen ja aktiivisuus ei vaikuta mitään tällä opettajalla... Voin olla tässä asiassa nyt pikkusieluinen paska, mutta olen todella pettynyt. En muiden numeroiden vuoksi, vaan koen jonkinlaista epäoikeudenmukaisuutta tässä nyt. Koitin valittaa tai siis keskustella asiasta, mutta eipä se mtn hyödyttänyt :( Joten kohtaloon on siis kai tyydyttävä. Toki onhan tuo sama siis periaatteessa, että onko kurssin arvosana 3 vai 4, koska uudessa tulevassa arvosteluasteikossa ne molemmat ovat H-kakkosia, mutta silti se vaivaa minua.

Ehkä tuosta jo huomaa, että olen loman tarpeessa. Sitä siis odotellessa, voikaa hyvin.

Loppuun vielä yksi ruokasalaattiohje (määrät oman maun ja määrän mukaan) :

Kierremakaronia
Kurkkua paloina
Uutta sipulia varsineen
Paprikaa paloina
Suolakurkkuja paloina
Broileria suikaleina paistettuna tai grillattuna
Becel-majoneesia

Kaikki sekaisin ja jääkaappiin vetäytymään tunniksi ennen nauttimista, ja eikun syömään, NAM :P

Lumi