Toimintamalli.

Sitä ihminen toimii oppimallaan tavalla. Hyvin usein. Joskus sen tietyn mallin toimia on opetellut ihan varta vasten tai sitten se on tullut opittua matkan varrella. Ja sitten sitä ikäänkuin kangistuu kaavoihin ja jatkaa toimimista vanhoin keinoin. Toisinaan täytyy ihan tehdä työtä sen eteen, että muuttaa omaa käyttäytymismalliaan toisenlaiseksi, uudeksi.

On tehty tutkimus jossa on tutkittu, että lapsena ns. huonossa sosiaalisessa elämässä kasvaneet lapset eivät ole yhtä hyväkäytöksisiä ja sosiaalisesti lahjakkaita kuin ne lapset jotka ovat kasvaneet ns. paremmissa piireissä/perheissä. Siis suomeksi sanottuna, niillä lapsilla joilla ei ole ollut kotona ongelmia ja sosiaalinen kasvatus on onnistunut ja elämä on ollut helppoa ovat sosiaalisesti lahjakkaampia ja hyväkäytöksesempiä. Noooot !!!

Minä en kuitenkaan suostu allekirjoittamaan tuota. Koska oma lapsuuteni ei ole ollut välttämättä se kaikkein paras ja onnellisin, mutta silti katson ja koen olevani sosiaalisesti hyvä, voisin jopa sanoa (kehua :D) olevani sosiaalisesti lahjakas, koska niin minä näen itseni. Ja osaan ja omaan myös hyvät käytöstavat. Voisin siis sanoa tai kääntää asian niin, että ehkä juuri sen vuoksi mitä elämäni on aiemmin ollut, olen tullut sosiaalisesti lahjakkaaksi.

Tämän kaiken perustan siihen, että minä nautin olla muiden ihmisten kanssa. Olen äänessä ja kuuntelenkin toki kyllä. En karsasta, vierasta taikka pelkää uusia tilanteita uusien ihmisten kanssa, enkä koe niitä ahdistaviksi, päinvastoin. Omasta mielestäni omaan myös taidon tulla hyvin toimeen ja juttuun erilaisten ihmisten kanssa, vaikka toki kaikkia ei voi miellyttää ja eikä ole kyllä tarviskaan. Joskus ne kemiat eivät vain synkkaa. Mutta se ei minusta huononna sosiaalista lahjakkuuttani mitenkään. Osaan olla sellaisten ihmisten kanssa hiljaa ja enemmän syrjässä, jos kanssakäymistä on pakko harrastaa. Osaan toki sanoa ja tuoda eriävät mielipiteeni julki, joskus liiankin kärkkäästi, mutta haluan näyttää ja tuoda sen esiin, että minulla on omat mielipiteeni ja enkä muuta niitä sen vuoksi mitä joku toinen ajattelee. Rakastan olla ihmisten parissa ja tekemisissä, tavalla tai toisella.

Ja toinen on tuo käytöstavat. Vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni oli mitä oli, silti minulle on opetettu hyvät käytöstavat. Ne olivat kaiken aa ja oo. Kylään mennessä piti aina tervehtiä ja esitellä itsensä mikäli esim. toisen lapsen vanhemmat eivät tunteneet vielä minua. Samoin kuin jos meille tuli vieraita niin heitä tervehdittiin aina, tuntemattomempia jopa käsipäivää-tyylillä ja samalla esiteltiin itsensä. Aina kiitettiin ja sanottiin olehyvät, tilanteessa kuin tilanteessa. Sekä toivotettiin moit ja heipat. Samoin kuin jos oltiin kyläilemässä ja oltiin kahvipöydässä, niin oli opetettu, että jokaista tarjolla olevaa lajiketta sai ottaa vain yhden ja sitten jos halusi ihan mielettömän paljon toista, niin piti kysyä "saisinko ottaa toisen".

Ja tuon kaiken mukaan minäkin opetan ja kasvatan Lastani. Meillä sanotaan aina kiitokset ja olehyvät. Pyydetään jotain halutessa, että saisinko tai antaisitko, eikä suinkaan tyylillä anna!. Samoin jos meille tulee vieraita niin moikat tullaan aina sanomaan, vaikka kuinka olisi omassa huoneessa hommat kesken. Ja jos on vieraampi tyyppi, tulipa meille tai mentiimpä me jonnekin, niin silloin esitellään itsensä, joskus jopa käsipäivää-tyylillä. Hattua ei pidetä sisällä ja kengät jätetään eteiseen. Toivon, että Lapsi kyläillessään yksin kavereillaan noudattaa näitä opetuksiani, että vanhempia tervehditään ja itsensä esitellään mikäli ei ole entuudesta tutut vanhemmat jo. Samoin kuin kiitokset ym. kuuluvat kyläilyyn vaikka oltaisiinkin vain kaverin luona. Tämä voi kuulostaa jonkun mielestä tiukalle ja tosi vanhoilliselle, mutta tässä asiassa en anna periksi enkä luista, koska mikään ei ole kamalempaan kuin epäkohteliaisuus tai sitten käytöstapojen puute kokonaan.

Monasti kun Lapsi tuo meille kavereitaan tai jos kaverit tulevat häntä hakemaan, niin osa heistä painelee suoraan Lapsen huoneeseen sanomatta mitään ja lähtevät samaa tyylillä pois. Jos Lapselle tuleekin minulle tuntematon kaveri niin käyn tuollaisessa tapauksessa ihan varmasti ovella huikkaamassa moit ja kysymässä, että kukas se sinä oikein olet tai minkäs niminen ja ikäinen poika sinä olet ? On Lapsen kavereissa toki sellaisiakin lapsia (onneksi) jotka huikkaavat moit ja heipat ja joskus jopa tarinoivatkin jotain.

En vaan voi kuin ihmetellä, että eikö noille ns. tavattomille lapsille opeteta enää kotona vanhoja kunnon käytöstapoja laisinkaan. Minnekkä ne ja niiden kunnioitus on jäänyt ? Ihmettelen vain... Ja suuresti, että eivätkö nykyajan kulttuurissa vanhemmat enää viitsi opettaa lapsilleen peruskäytöstapoja vai eikö ole muka aikaa siihen.

Mitä mieltä te olette asiasta ?

Tälläistä yöllistä pohdintaa harrasteli...

Lumi

Koira ja sen karvat.

Elämä mallillaan, ei ongelmia, ei murheita, ei mitään järkevää syytä. Silti tuli taas huomattua, että mihinkä se koira karvoistaan pääsisi tai seepra radoistaan tai pantteri täplistään. Kun kerran on kokenut ja löytänyt sen tunteen, niin ilmeisesti sitä hamuaa ja himoaa läpi elämänsä, jollain tapaa ja jollain asteella sekä ajatuksen tasolla. Toisinaan siitä pääse ylitse kun ei anna mieliteoilleen valtaa, antaa asian ikäänkuin muhia päässään ennen toteuttamista. Silloin se laantuu ja silloin sen taas unohtaa. Mutta sitten se taas nostaa päätään jossain vaiheessa, koskaan se ei tunnu häviävän lopullisesti ja pysyvästi. Kuinka kauan näitä tilanteita jaksaa vastustaa ilman ettei antaisi periksi, edes ihan pikkiriikkisen. Kuinka kauan sitä jaksaa haaveilla "siitä tunteesta". Siihen saakkako kun sen saa taas kokea.

Tekeekö tilaisuus varkaan. Toimiiko sitä vanhalla mallilla, vaikka sen onkin haudannut maan syvyyksiin aiemmin mielessään. Tuleeko se aina kuitenkin sieltä ylös jos sille antaa mahdollisuuden. Petaako sitä kuitenkin itselleen aina mahdollisuuksia tietoisesti. Vai tiedostamattomasti. Antaako sitä pirulle pikkusormen ja johtaako pikkusormen antaminen lopulta koko käden menetykseen.

Minä aikoinaan löysin sen tunteen, melkein vahingossa. Ja siitä saakka sitä olen himoinnut ja sitä himoa toteuttaen. Sen ensimmäisen kerran muistaa niin elävästi. Sen tunteen. Ainut vain, ettei sillon tiennyt mitä tunnetta odottaa, millainen se tunne on. Tuon ensimmäisen kerran jälkeen sitten tiesinkin. Niinkuin monta monituista kertaa sen jälkeenkin. Niinkuin nyttenkin. Niinkuin pari viikkoa sitten.

Eihän se ole sama asia. Ei sitä ekan kerran tunnetta tule voittamaan mikään eikä sitä koskaan pysty ihan samanlaisena saamaankaan. Mutta silti sitä aina etsii ja hakee. Epäilen tämän johtuvan juuri siitä, että silloin ei todellakaan tiennyt mitä odottaa ja mitä sai. Tai selvä asiahan tuo, ihan järjellä ajateltavissa, vaikka nimenomaan järjellä ei juuri tässä asiassa ole mitään tekoa, vain tunteella ja himolla. Se tunne silloin ekalla kerralla vain tuli ja pamahti kropan läpi kuin pyörremyrsky, kuin jonkin asteinen orgasmi. Se siitä ekasta kerrasta teki niin ainutlaatuisen ja sen takia sitä tunnetta aina halusi uudestaan ja uudestaan. Mutta eihän sen saaminen ole mahdollista, koska ensimmäisen kerran jälkeen tiesi mitä odottaa, sitähän sitä lähti hakemaan uudestaan ja uudestaan.

Ekan kerran tunnetta ei voita mikään. Vaikkakin kyllähän se odotettavissa oleva tunnekin on aika taivaallinen varsinkin jos ei ole ns. fyysistä riippuvuutta ja sitähän sitä etsimään ja hakemaan lähteekin. Psyykkinen riippuvuus on ja tulee olemaan aina, mitä sitä sen kummempaa tai enempiä kaunistelemaan.

Lumi

Lehmämattoa sun muuta...

Täällä minä taas hiukan vain huhuilen ja jotain rustailen. Tänään kun kävin pihalla iltapäivästä, niin sen pystyi tuntemaan ja haistamaankin jopa ihan selvästi; syksy on tulossa. Vaikka aurinko paistoi ja lämmitti, mutta silti se syksyn tuuli teki ihan selkeästi tuloaan. Minä rakastan syksyä, siihen saakka kunnes ensilumi sataa maahan ja syksy vaihtuu talveksi. Metsikössä mönkiessäni olen bongaillut jo sieniäkin, mutta sienikoppa ei ole tarttunut mukaan vielä kertaakaan. Vadelmiakin olisi, minulla on oma salainen paikka mistä niitä kerätä, mutta sinnekään en ole edistynyt. Laiskuutta vai mitä, en tiedä.

Olen edellenkin iloinen ja onnellinen, kohtaan päivittäin uusia haasteita ja opin uutta. Naureskelin tässä jokunen päivä taaksepäin, että empä olisi uskonut itsestäni, että pyörittelen pillereita jos vaikka minkämoisia käsissäni ilman että yksikään ei livahda taskuun. On kodeja, tramboja, oxyja, fentaa, benejä... Pakko myöntää, että yksi päivä ajattelin, että olisiko se niin helppoa, ottaa vain ja tuntea se tunne... Mutta jotenkin olen sen verran pelkuriksi tullut (jos tässä nyt voi näin sanoa), että en uskalla. Pelkään livahtavani takaisin siihen oravanpyörään jossa pyörin. Mutta silti ikävöin sitä tunnetta, sitä hyvää ja taivaallista tunnetta aina joskus. Mutta kaikesta pääse ylitse ja ohi jos ei anna heti himoille periksi, niin kävi tänäänkin suklaan kanssa. En lenkkireissulla sitä ostanut ja nyt ei tee enää edes mieli. Kun tarpeeksi monta kertaa vain pääsee yli, sitten se taas helpottaa ja ei enää pyöri ajatuksissa niin.

Olen miettinyt paljon sitä, että mitä elämäni olisi jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaiken suhteen. Olisinko irti, olisinko onnellinen. Ja välillä tämän kaiken myötä ikävöin Vassia niin helvetin paljon... Niin että tuntuu, että sydän pysähtyy ja kaikki pakahtuu paikalleen ja maailma lakkaa hetkeksi pyörimästä. Mutta silti tiedän, että elämäni on tässä ja nyt ja että olen onnellinen ja minun pitää olla kiitollinen siitä, että olen tässä ja nyt ja näin onnellinen. Mutta silti se joskus aina sattuu vaan niin helvetin paljon... Mutta olenhan vain ihminen, ihminen joka tuntee.

Olen harkinnut ostavani lehmämaton olohuoneeseeni. En siis nahkaista vaan ihan bukleeta. Mutta toisaalta taas haluaisin laittaa syksyn tullen ja iltojen pimentyessä hieman jotain punaista asuntoon. Joten ajattelin sitten punaista mattoa ja punaisia verhoja, semmoisia oikein syvän ja lämpimän punaisia juttuja. Lehmämattoa ei ole punaisena ;) Sitten ajattelin siirtää yhden punakuvataulun olkkariin samalla ja laittaa punaisia esineitä esille ja kynttilöitä... Oih, kohta voi alkaa polttamaan tuoksukynttilöitä tuolta kaapista taas. Katsoin yksi päivä kynttilävarastoani, niin siellä oli vaniljaa, omenaa, mansikkaa, kahvia, suklaata ja toffeeta tuoksuina vielä. Nam !

Kauniita päiviä ja tummuvia iltoja.

Lumi

Loppurutistuksia.

Hei vaan taas. Pakko aloittaa heti alkuun marmatuksella vähän. Minä olen nimittäin rikki. Onnellinen kyllä, mutta rikki. Koulu on imenyt mehut minusta ihan tyystin, muutamana viime viikkona on ollut ihan tajttomasti kotona tehtäviä arvioitavia etiä sekä siihen lisäksi useampi tentti koulussa per viikko. Mutta nyt alkaa helpottaa, enää muutama tentintynkä ja sitten kesälaidun kutsuu. Ansaittu sellainen sanoisinko.

Tähän asti olen vältellyt tänne kirjoittamista tietyistä jutuista tai tunnistamisenpelkoni vuoksi, siihen on ollut syy. Kerroin aiemmin, että jos ihminen voi löytää uuden sielunkumppanin, niin olen semmoisen tavannut, mutta tähän viikkoon asti en ollut hälle kertonut ihan kaikkea elämästäni (tiedätte varmaan mikä kohta jäi kertomatta :O), mutta nyt viime viikolla kun paransimme maailmaa hänen kanssaan muutaman neuvoa-antavan turvin, rohkaistuin ja kerroin hänelle. Ennen kertomista pelkäsin, että hän tuomitsisi minut ja ei haluaisi olla ystäväni, koska ei tiedä tuollaisesti elmästä mitään, mutta ei. Siinä ei käynytkään niin vaan hän kertoi myös minulle rankan kokemuksen elämästään. Hän ei ollut sitä aiemmin rohjennut kertoa.

Mutta nyt me jaoimme kaiken ja lähennyimme entisestään. Nauroimme, että nyt meillä ei ole enää salaisuuksia. Voi mikä helpotuksen tunne se olikaan, ettei toinen tuominnut vaan tykkää minusta edelleen vaikka olenkin ollut mikä olen. Joku muu olisi voinut tuomita, mutta ei hän.

Hän on yksi ihanemmista ja lämpimimmistä ihmisistä jonka tiedän. Kova luontoinen luupää, niin kuin minäkin mutta aivan täydellinen tyyppi. Jos kenestäkään siis voi sanoa noin. Olen ikionnellinen, että olen hänet elämääni saanut. Joten nyt jos hän sattuisi jostain syystä eksymään tänne ja lukemaan tätä, enää minun ei tarvitse pelätä, että hän tunnistaa minut. Ei haittaa enää. Tuollainen vapauttaa kaverit, ihan oikeasti. Se joka on kokenut saman, tietää mitä tarkoitan.

Kesälomasuunnitelmat ovat vielä hiukan auki. Tai tiedän, mitä teemme, mutta milloin, se on vielä ?-merkillä. Etelä-Suomeen tulemme Lapsen kanssa viikoksi, joten kaikki siellä kuulolla olevat ihmiset joiden kanssa olemme jakaneet yhtä sun toista, olisi kiva tavata, jos teille vain sopii..? Koitetaan lyödä aikatauluja yhteen jotta onnistuttaisiin tavata.

Koulun myötä kunnianhimo on vain kasvanut. Sain yhdestä kurssista arvosanaksi 3 ja olin ja olen edelleen pettynyt. Ei siksi, että se olisi huono numero, vaan koen sen olevan epäoikeudenmukainen. Siihen piti tehdä 3 tehtävää, joista sain 3, 3 ja 4, lisäksi olin tunneilla todella oma-aloitteinen ja aktiivinen, niin silti sain "vain" 3. Lisäksi näin noiden töiden eteen paljon vaivaa, selitin asiat lyhyesti koska niin oli tehtävänannossa sanottu, niin silti aiheeni oli liian kuulemma suppea osin, mutta taas toisella opiskelijalla sama aine sai numeroksi 4 ja hällä oli siinä vain yksi lause enemmän, vaikuttaako se yksi lause siis niin paljon ???. Eli ilmeisesti tuntiosaaminen ja aktiivisuus ei vaikuta mitään tällä opettajalla... Voin olla tässä asiassa nyt pikkusieluinen paska, mutta olen todella pettynyt. En muiden numeroiden vuoksi, vaan koen jonkinlaista epäoikeudenmukaisuutta tässä nyt. Koitin valittaa tai siis keskustella asiasta, mutta eipä se mtn hyödyttänyt :( Joten kohtaloon on siis kai tyydyttävä. Toki onhan tuo sama siis periaatteessa, että onko kurssin arvosana 3 vai 4, koska uudessa tulevassa arvosteluasteikossa ne molemmat ovat H-kakkosia, mutta silti se vaivaa minua.

Ehkä tuosta jo huomaa, että olen loman tarpeessa. Sitä siis odotellessa, voikaa hyvin.

Loppuun vielä yksi ruokasalaattiohje (määrät oman maun ja määrän mukaan) :

Kierremakaronia
Kurkkua paloina
Uutta sipulia varsineen
Paprikaa paloina
Suolakurkkuja paloina
Broileria suikaleina paistettuna tai grillattuna
Becel-majoneesia

Kaikki sekaisin ja jääkaappiin vetäytymään tunniksi ennen nauttimista, ja eikun syömään, NAM :P

Lumi

Hello again.

Täällä minä olen taas. Vaikka ei pitäisikään. Siis en tarkoita sitä nyt noin vaan, että mun pitäis olla tekemässä ihan jotain muuta. Kouluhommat hengittää niskaan ihan urakalla, mutta sitä on alkanut nyt jo ottamaan löysin rantein ja lomaa odotellen. Hyi minua :) Ei, kyllä minä selviän noista hommista tai siis itsetehtävät hommat on jo purkissa, mutta tenttejä painaa ihan v****ti päälle. Olen koittanut lukea. mutta lukeminen on ollut pakkopullaa ja ajattelinkin nyt vain luottaa muistiini. Tiedä sitten onko se viisasta, mutta ei ne läpi voi olla menemättä kun osaan jotain ulkoa ja tervettä maalaisjärkeähän saa toki käyttää.

Muuten kaikki on hyvin, ehkä jopa loistavasti, edelleen. Olen totutellut tähän yksinhuoltajan arkeen ja nautin taas siitä kun on omaa aikaa ja tilaa. Vaikka kyllähän minä kovasti aina noita viikonloppuja odotan ja toista saapuvaksi.

Olen koittanut herätellä lukuintoani (siis ei koulukirjoihin :D) hereille taas, mutta en saa sitä käyntiin. kesken hyllyssä lotjottaa vieläkin Axl Rosen elämänkerta tai tarina mikä liekkään ja Hanoi Rocksin All Those Wasted Years. Mutta kun ei niin ei. Maksampahan kirjastoon sitten sakkomaksuja kun varaukset pukkaa noissa muille päälle, mutta en vie niitä takaisin ennenkuin olen ne lukenut. Itsekästä, tiedän. Mutta niitä on vaikea saada ja kun se lukuinto iskee ni ne kirjat pitäis olla heti. Haaveilen myös lukevani Kira Poutasen Kotimatkan, mutta kassotaan nyt.

Olen taas jämähtänyt siihen yhden lajin ruokailuun, josta joskus aiemmin puhuin, että syön sitä yhtä ja samaa niin kauan kun se tulee korvistakin ulos ja sitten en koske siihen vuosiin. Ja tämä on helppoa nyt kun ollaan Lapsen kanssa kahden. Nyt on vuorossa seuraavanlainen :

Kaksi graham vuokaleivän viipaletta joista molemmat voidellaan rasvalla ja toinen vielä Felixin Hamburger Dressingillä, sitten aletaan latomaan tavaraa päälle ; alle ruukkujäävuorisalaattia, siihen päälle jtn lihaa/leikkelettä (mulla yleensä kanaa ollut nyt), siihen päälle sit kurkkuviipaleita punasipulia ja paprikaa ja kansi päälle. Voi namskis ! Kanan olen laittanut aina lämpimänä sinne väliin.

Mutta nyt ennen Emmistä suihkeloon.

Lumi

Long time no see...

Olen minä hengissä ja voin jopa hyvin, siis erityisen loistavasti. Ehkä siinä juuri syy, miksen ole juurikaan kirjoitellut. Ajattelin, että uuden blogin myötä sitä kirjoittaisi, mutta en minä vain osaa. Siis osaa kirjoittaa elämästä ja sen hyvistä asioista, kun tottui aina purkamaan pahaa oloaan vain. Pitäisi opetella, koska haluan, että minulla olisi muistot ja jotain ns. kongreettista myös näistä hyvistä ajoistakin, muualla kuin vain päässäni.

Koulun kanssa olen aikas kiireinen ollut. Välillä tuntui, että ihan lunkistihan tässä pystyy ottamaan, mutta nyt sitten ottaakin takaisinpäin. Hommia olisi vaikka muille jakaa ennen kesäloman alkua. Voin onnekseni kehua olevani aikataulussa. Kotihommat ovat suunnilleen tehty, muutama parityö odottaa tekijäänsä ja tentit lukijaansa. Mutta kun olen tunneilla suurimman osan skarppina aina, niin uskon pärjääväni tenteissä ilman suurempia lukuja. Itse sitä tulee jankattua muille, jotka ressaavat enemmän kuin minä, että ei aina tarvitse tehdä just vimapan päälle, ei se ole sen väärti jos pää sen myötä pamahtaa, mutta kummasti itse ei tuota osaa noudattaa. Ainut ettei mun pää pamahda, se ei ole ehkä koskaan ollut näin kunnossa ja hyvinvoiva kuin mitä se nyt on. Jotenkin tuntuu niin hyvälle olla kunnianhimoinen eikä mennä sieltä mistä aita on matalin.

On tässä muutenkin tapahtunut muutoksia elämässä. Ei ehkä parhaita mahdollisia, mutta ainuita toimivia ja niihin pitää nyt sopeutua. Jäimme Lapsen ja koiruuksien kanssa taas keskenämme kotiin. Ei, emme eronneet, mutta työt veivät toisen muualle. Ja töitä on nykyjään tehtävä siellä missä niitä on, ymmärrän sen kyllä. Aluksi oli totutteleminen, mutta nyt jopa uskalla välillä sanoa taas nauttivani tästä. Se toisen lähelläolo ja läheisyys on saanut taas ihan uuden merkityksen kun ei olla fyysisesti läsnä toisillemme kokoaikaa. Sanoinkin eilen, että minusta tuntuu, että olen ikäänkuin rakastunut uudelleen <3.

Kesä tulee vauhdilla. Odotan sitä kovin. Tästä tulee ehkä yksi elämäni parhaista kesistä, jos nyt näin voi sanoa. Kaipuuta vanhaan ei ole. Enhän toki voi tietää, että kohtalolla jotain suunnitelmia varalleni, mutta niiden odottamiseen en voi rakentaa, vaan on elettävä tässä ja nyt, sillä koskaan ei voi huomisesta tietää, se on liian monta kertaa nähty. On elettävä, nautittava ja rakastettava. Niin minä aion tehdä, tehkää tekin :)

Pushal, Lumi

Pöh.

Viikonloppu tulossa. Janottaisi. On janottanut jo jokusen tovin, mutta krapulanpelossani en uskalla. Kevät tekee tän aina mulle. Kun asfaltti alkaa näkyä kuivana, alkaa janottamaan ja menojalkaa vipattamaan. Kuitenkin joka kevät menen siitä yli, otan ehkä kerran, jos sitäkään.

Piti lähteä ensiviikolla Eteläiseen Suomeen, emme lähdekään. Harmittaa suunnattomasti, vaikka säästyypähän rahat. Menen sitten pääsiäisen tienoilla kun läheinenkin on ulkomailta kotiutunut. Olisin vaan niin halunnut Ikeaan ja Budgettiin luuraamaan (lue tuhlaamaan) ja joululahjaksi saatu Hemarin lahjakorttikin on vielä ihan koskematon.

Pakastinkin meni ja hajosi. Jouduin heittämään ruokaa paljon hukkaan, kun oli jo sulanut ja ei voinut käyttää, onneksi osa oli vasta sulamassa ja ne voi hyödyntää nyt viikonloppuna. Harmittaa sekin ja uusi ei kuulu ostoslistalle juuri nyt ainakaan. Olen vain semmoinen pakastin ihminen, mulla pitää olla aina pakkaset täynnä, hätävaraa katsokaas. Onneksi on vielä tuo jääkaapin pakastin alaosa. Pelkällä lokerolla en edes tulisi toimeen.

Tuon vuoksi uunissa kypsyy parhaillaan Kaslerpaisti. Ajattelin sen seuraksi tehdä uuniperunoita ja niihin smetanatuorejuustotahnaa. Ja melonisalaattia ehkä myös, jos löydän edukkaita hedelmiä ja juustoja siihen. Smetana tuorajuustotahnan lopun saan sitten käytettyä huomiseen uuniloheen kastikkeeksi, edellyttäen että teen sitä sen verran reilummin. Ohjeita noihin ei oikein ole, laitan summamutikassa niihin tavaraa.

Lähden pian hakemaan Lapsen koulusta, sitä ennen teen ajankulun vuoksi kirppiskierroksen. Tai no Lapselle pitäisi löytää verkkarit, sillä hän aloitti harrastamisen. Nyt on tämä viikko ravattu yhden uuden lajin perässä ja tänään kokeilee vielä toista uutta. Ajattelin, että etsitään se _oikeasti_ kiinnostava laji, koska lisenssit maksavat nykyjään tosi paljon ja ei viitsi huvikseen niitä maksaa jos se laji ei sitten yhtä-äkkiä enää kiinnostakaan. Tämä eka laji tuntui olevan ainakin mieluinen, katsotaan kuinka tänään käy. Olen kuitenkin sitä mieltä, että rahan Lapsen harrastuksiin revin vaikka selkänahasta jos sikseen menee, Lapsen pitää saada harrastaa ja liikkua. Niin minäkin olen saanut.

Olen kärsinyt päänsärystä tämän viikkoa, kävin lääkärissä ja sain lääkkeitä siihen, mutta ei nuo oikein auta. Niskat ja kallonpohjalihakset ovat auttamattomasti melkein poissa pelistä, mutta en raaski mennä hierojalle. Olen siis kituuttanut burana kuussatasen, voltarenvoiteen ja sirdaludejen voimin. Tiedän, että niskajumekset pitäisi saada pois, ennen ei kipu lähde mihinkään lopullisesti. Kyllä se siitä.

Viikonloppuja!

Lumi